Hitaasti hyvä tulee, mutta kuinka hitaasti?

Oon tässä nyt kokenut pientä turhautumista kevään mittaan koska oon nyt koko ensimmäisen yliopistovuoteni junnannu samassa painossa ja mitoissa. Myönnän, että olisin voinut tehdä asioita paljon paremminkin esimerkiksi syömisten kanssa, mutta turhauttaa, että kaikki täytyy tehdä aivan nappiin oikein, että alkaa saada tuloksia näkyviin.. En halua kuulostaa laiskalta vaan omassa päässä tuntuu ennemminkin siltä, että en tiedä ihan sitä tarkkaa reseptiä vielä tähän muutokseen ja se turhauttaa…

Kulunut kouluvuosi oli kyllä kovin jännittävä ja monin paikoin stressaava, vaikkei itse kurssit stressannu, enemmänki se, että nyt saa itse päättää niin paljon, että se alkoi aina välillä jopa pelottaa. Mitä jos teen vääriä valintoja? Tuo koulupohdinta yhdistettynä 3-4 työvuoroon viikossa toi mukanaan sen, että en pystynyt olemaan omassa hyvinvoinnissani niin täysillä mukana kun olisin halunnut. En siis keskittynyt täysillä siihen mitä suuhuni laitoin vaan kiireessä tuntui hyvältä napata jotain vähän huonompaa.

Salilla kävin tunnollisesti 3-4 kertaa viikossa ja nautin siitä, mutta tiesin myös tarvitsevani muutakin liikuntaa jotta muutosta alkaisi tapahtumaan. En vain jaksanut pohtia, mitä se olisi, jota vielä tarvitsin. Kävin kyllä melko paljon lenkillä, mutta siihenkään en saanut samanlaista paloa kuin ennen kun pelkäsin koko ajan, että vasen pohkeeni kipeytyy taas – ja niinhän siinä kävi muutama viikko takaperin. Sen jälkeen en ole voinut juosta kertaakaan, kävelylle lähteminen tuntuu turhalta. Miksi kävely sitten tuntuu turhalta? No sen takia, kun se ei polta niin paljoa kaloreita kuin juoksu, ja toiseksi, haluan edetä nopeampaa. Juoksu on siitä ihanaa, kun voi edetä niin lujaa kun jalat vain kestävät. Keväällä aikaa lenkeille ei ollut niin paljon, ja halusin, että ne olisivat mahdollisimman tehokkaita ja sen vuoksi kävely tuntui turhalta. Miten tyhmää ajattelua.

kuva google.fi

Nyt kun koulu on kesälaitumilla seuraavat neljä kuukautta, olen päättänyt opetella uutta ajattelumallia ja haluan oppia elämään hetkessä. Haluan oppia nauttimaan jokaisesta hengenvedosta ja nähdä ne kävelylenkit upeana tapana hengähtää ja avartaa omaa katsomustani. Tällä hetkellä tuntuu, että oma pääni on niin pyörällä kaikesta koulusta ja töistä ja niiden suorittamisesta, että en osaa täysillä nauttia oikein mistään ja kaikki mistä kuuluisin nauttia, on myös muuttunut suorittamiseksi. Toissailtana tullessani bussilla töistä kotiin, kuuntelin pitkästä aikaa musiikkia puhelimellani. Bussin reitti kulki ison järven vierestä ja aurinko oli laskemassa ja värjännyt taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Hetken mielijohteesta päätin katsoa bussissa selkäni taakse ikkunasta ja näin yhden upeimmista auringonlaskuista, joita näillä leveysasteilla varmaankaan voi nähdä. Aurinko oli jo puoliksi hävinnyt horisontista ja loppuosa siitä oli värjääntynyt leiskuvan punaiseksi ja kaikki sen ympärillä oli myös värjäytynyt aivan upean väriseksi. Käännyin vielä toisenkin kerran katsomaan tätä auringonlaskua ja täytyin energialla kun vain katsoinkin tuota auringonlaskua. Se oli juuri se, mitä olin kaivannutkin.

Tänä kesänä haluan nähdä mahdollisimman monta upeaa auringonlaskua ja vain nauttia, sillä se on niin minua! Tykkään kävellä iltamyöhään ulkona ja pohtia mitä tyhmimpiä asioita ja haaveilla. Sitä ei vain ole tullut tehtyä moneen vuoteen kun kaikki suorittaminen on vienyt mennessään. Juuri muutama viikko sitten avauduin ystävälleni kahvilla, kuinka vihaan sitä, kuinka kaikesta on tullut pelkkää suorittamista, eikä aikaa haaveilulle jää. Itse rakastan haaveilua ja haluaisin raivata kalenteriini tilaa pelkälle olemiselle, koska silloin itse koen saavani parhaat ja hulluimmat ideat!  Käsi sydämellä myönnän olevani ikuinen unelmoija.

Tämä teksti taisi hieman karata käsistä kun keskityin vain ajatuksenvirtaan ja kirjoitin, mitä päässäni pyörii. Tämän kesän suurin missioni on ehdottomasti oppia elämään hetkessä ja unelmoimaan jälleen. Uskon, että paremmat elämäntavat ja kunto kyllä seuraavat siinä mukana :)